maanantai 29. helmikuuta 2016

Uuden tuvan huumaa

Muutto saatiin tehtyä, juuri jouluksi uuteen kotiin.
Toisin kuin pelkäsin, ehdimme saada jopa joulukuusen uuteen tupaan ja lahjaostokset suoritin aaton aaton iltana kaksi nuorimmaista lasta pyörien mukana. Ei ehkä se paras mahdollinen järjestelmä, mutta siitä selvittiin. Joulusta siis. Ja muutosta.  Selvisimme jopa vanhan tuvan maalausurakasta, joka paljastui kokonaisuudessaan vasta kun kaappeja alettiin siirtää uuteen tupaan. Miehän olin laiskana maalarina viimeksi seinät maalatessani vain kiertänyt siirtämättömät kalusteet. Nehän oli siinä ikuisesti! Kunnes me muutettiin.
Niin, ja sitten se mun neuroottinen kurkistusreikä makkarin seinässä. Koko tää rakennusurakka sai mut neuroottiseksi kaikelle ja halusin välttämättä nähdä piileekö vanhankin tuvan seinän sisällä jotain sinne kuulumatonta. No, ei piillyt, mutta kurkkaamisen jälkeen siinä oli peitettävä reikä, ja lisää paikattavaa.  Mies kirosi jo että eikö yks totaaliurakka riitä, pitääkö sitä puhkoa ehjiäkin seiniä??

No, selvittiin me vihdoin siitäkin. Muistan ikuisesti sen uuden vuoden aaton aaton joka oli meidän ensimmäinen vapaailta liki puoleen vuoteen. Meidän urakka oli kestänyt 130 päivää.
130 Päivää verta, hikeä ja litratolkulla kyyneliä. Itkua ja parkua. Verisiä sormia ja silmäkulmia, kuluneita niveliä ja päätä hajottavia uupumuksia.

Ja yhtäkkiä se vapaa-ajan paljous...
Avasin ensimmäistä kertaa telkkarin pitkästä pitkästä aikaa, ja ensi kertaa Netflixin. Ensimmäisenä se tarjosi mulle dokumenttisarjaa Afrikan villistä luonnosta. Niinpä mie oikasin itseni uudelle kierrätyssoffalle ja katsoin haltioituneena kirahveja ja norsuja. Olo oli euforinen ja jotenkin epätodellinen. Mietin että tätäkö se lepääminen on?  En muista koskaan nauttineeni niin suunnattomasti mistään tv-ohjelmasta, ja mie sentäs tuijottelin vain tarinaa norsuista.
Mutta se olo... ah! Oisin varmaan itkenytkin ilosta, jos kroppa olisi jaksanut, mutta kaikki energia meni lepäämiseen, -niin hullulta kuin se kuulostaakin.

Ja sitä mie olen nyt tehnyt kaksi kuukautta. Ollut tekemättä mitään. Poltellut vain pönttöuuneja ja kynttilöitä. Leiponut kuivia mokkapaloja ja poltellut lisää kynttilöitä. Nauttinut niistä pirkan valkkaripatongeista viikonloppusin ja katsellut illat pääksytysten X-Filesia ja Orange is the nex blackia. Olen osittain jopa helpottunut, että rahatilanne estää töiden viemisen loppuun. Ei ole rahaa muurimaaleihin, ei liesituulettimen putkelle eikä ovenkarmi-listoihin. Olen väsynyt ja stressaantunut konkurssikypsyydestä. Mutta olen onnellisesti väsynyt. En aio rakentaa ennen kevättä. Tai kesää. En tiedä. Ehkä parin vuoden kuluttua teen koirankopin. Tai sitten en.

Keittiöstä keittiöksi
Alkovi muuttui kylppäriksi.

Hillopurkki-huoneesta vessaksi
Surullisen kuuluisa romahtaneen perustusten makkari.
Olkkari

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Sadan päivän virstanpylväs

Se on ohitettu. Täydet sata päivää remonttia. Päässä soi leevareiden "Vasara ja nauloja" kun tuota lähestulkoon pyhäpäivää vietettiin. Siihen sataan päiväänhän on mahtunut litratolkulla valutettuja suolaisia kyyneliä, menetettyjä kiloja, lisääntyneitä mustelmia ja kolhuja, kipeitä niveliä, vuotavia haavoja sekä 23t menetettyä käypää valuuttaa.
On itketty, naurettu, oltu epätoivoisia ja sydämensä särkeneitä, on mietitty kestääkö parisuhde tätä enää, kestääkö terveys tai järki. Tuon sadan päivän aikana olen itkenyt ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta uskon silti, että myö ollaan jo nyt voittajia, kun ollaan tehty mahdottomasta totta. Meillä on talo, joka vie meidät konkurssiin tätä menoa, mutta  se ei ole enää sortumavaarassa, ei, eikä purkukuntoinen. Siitä on valmistumassa hitaasti mutta varmasti meille kaunis koti <3
Vannoin, että kirjoittelen tätä blogia anonyymisti julkaisematta koskaan selvää kuvaa itsestäni, mutta ehkä se on se anonymiteetin variseminen, tai sitten hulluuden humala, mutta koska sadasta päivästä on selvitty hengissä, julkaisen itsestäni rakksaselfien:) Repikää siitä!

Meillä on nyt vuokralaiset katsottu nykyseen tupaan, ja päiviä on jäljellä 39.  Ei paniikkia, mutta myös uudet lainat on kohta kulutettu loppuun, ja viimeset hupenee kylppärin laattoihin.
Mutta hei, meillä on vesieristys, hieno tiiliseinä-tapetti vessassa ja sininen vessa pellon laidalla hangessa.
Paskasäiliö on sentäs kaivettu maan uumeniin. Talon sisäiset viemäröinnitkin on  vedetty. mutta kaikki päättyy ei-mihinkään. Eli vediputket on viety kaivolle, mutta ei kaivoon, ja lavuaarit on edelleen hukassa jossain kaupan mukana perityistä navetoistamme.

Sairastelut on jatkuneet ja keuhkontoimintakokeet käynnistetty.
Kaiken hässäkän keskellä yksi koiristamme synnytti ja yksi tuon ensimmäisen pentueen kasvateista huostaanotettiin virkavallan avustuksella ja tuotiin meille hätämajoitukseen.
Meillä on nyt vilinää ja vilskettä ja naurattaakin kun tuon hätämajoitetun koiran omistaja sanoi koiran olevan meillä nyt "terapiassa", että varsinaista toimintaterapiaa tosiaan:D

Mutta näin meillä. Yhtään en ole ehtinyt kirjoittaa, yhtään en ole ehtinyt tehdä mitään. Muuta kuin työn ohella unelmoida. Ja ne on olleet simppeleitä, sellasia millä jaksaa taas vuorokauden eteenpäin.
Joka kerta kun tuntuu että vaipuu tuon raksan alle uupuneena, niin mietin sitä hetkeä, kun uudessa tuvassa paistetaan sunnuntai-aamuna pirkan valkkaripatonkia uunissa. Tai kun vaan löhötään sohvalla ja katotaan jotain nostalgista, kuten ihan sitä varten ostamaani X-Filesin ensimmäistä tuotantokautta.
Olen myös miettinyt miltä tuntuu olla ensi kertaa uudessa suihkussa. Pelottaako se? Miettiikö sitä kuinka pitkään neuroottisesti että kestääkö lattia vai kaatuuko seinät? Ehkä ne on pelkoja jotka haihtuu ajan kanssa kun ongelmahuoneissa vaan elää arkeaan eikä mitään tapahdu? Tai sitten sitä ressaa jokaista laatan pinnalle kondensoitunutta vesitippaa ja lattian narahdusta.
Ehkä en uskolla edes ajatella asiaa. Ehkä viiden vuoden kuluttua nauran tälle ajanjaksolle ja muistelen sen vain olleen vähän "tavallista rankempi" hetki?

Kuka tietää.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Humallus

Tänä iltana saa kipusi taas nurin
koko elämäsi yhdellä kulauksella.
Olit yksin ja aina, sitähän sä surit
ja unohdit ketä  on sun puolella.

Annat lasin tyhjetä ja täyttyä taas,
pullon hivuta tiukempaan halaukseen.
Kertoa, mikä kaikki sua vituttaa
ja miksi kukaan ei ole apua tarjotakseen.

Ja minä silitän ja ymmärrän, -taikka väitän niin,
vaikka ymmärrys on vaihtunut ajatuksiin;
rakastinko väärin ja mitä oikein tein
etten riitä sulle syyksi olla selvinpäin?

Miten kertoa sun surulle ja yksinäisyydelle,
että itse ovesi suljit ja avain on sulla.
Mihin katoaa rakkaani, antautuu hulluudelle.
Miksi puhuu hän hulluja mieheni suulla?

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Se ei ole keuhkosyöpä!

Korkkaisin shamppanjapullot, jos olisi voimia.
Sain kun sainkin meinaan vihdoin ja viimein itseni uudestaan tohtorin tykö, ja tällä kertaa jo luottolääkäriksi muodostuneen vanhemman venäläisherran luokse. Vaikken vuosien varrella olekkaan ihan aina ollut samaa mieltä diagnoosista (kuten siitä, että jouduin syömään yhden kesän verran supistuksen esto-lääkkeitä vain koska "valtava munasolu räjähti vatsassa"..) niin en voi kieltää etteikö kyseinen herra ole kuitenkin aina tehnyt kaikkensa selvittääkseen vaivan syyn perusteellisesti.
Tälläkin kertaa, sain kiireellisen lähetteen heti keuhkokuviin kontrolloitavaksi, toisin kuin parin viikon takainen lääkärissä käynti, jossa edellinen tohtorinna tarjosi vain neuvoa b-vitamiinista, ja liikunnan aloittamisesta taikka lopettamisesta. Riippuen siitä kumpaa olin viimeksi tehnyt.
Joka kerta tuo tohtori jaksaa silti säväyttää mutkattomilla lausahduksillaan, ja niin kävi tälläkin kertaa. Lyhyesti ja ytimekkäästi hän totesi, jotta "onneksi ei olla kunnallisessa. Säkin oisit varmaan kuollut jo kahdesti ennenkuin saatais sut tutkimuksiin."

En sit tiiä, oliko se kannanotto julkisten takkuavuutta vaiko omaa terveydentilaani kohtaan. Mutta anyway. Eilen illalla sain kuulla, ettei muutosta keuhkokuvissa ainakaan ole, eli pahin pelkoni on siltä osin taputeltu. Tänään kävin labroissa joiden tuloksia odotellaan, ja perjantaina on vielä kontrollikäynti. Tällä kertaa tuo ei edes tarjonnut sairaslomaa, kun tietää etten mie niitä kuitenkaan ota vastaan muuta kuin kuumeisena tai todella hajallisena (mitä kylläkin olin, mutta en mie vaan osaa..). Järkeenkäyvän neuvon kuitenkin antoi. Mitäs jos nukkuisin vaikkapa kolme päivää? En tekisi muuta kuin nukkuisin? Ei paha.

Toisekseen, eilen ohitimme muutamankin virstanpylvään tuossa työmaassa.
1. -Mies ruuvasi ensimmäisen gyproc-levyn seinään, joten pintahommiinkin on päästy jo sorakuopasta käsiksi vihdoin!
2. -Keittiöstäkin laitoin tilauksen menemään parin viikon laskemisen ja vääntämisen ja pähkäilyn jälkeen.  Hullaannuin niin, että mukaani tarttui K-raudasta yksi rulla tiilitapettia, jolla aion tehdä vessaan tehosteseinän sekä keittiöön välitilalaatoituksen tilalle pleksi alle.
3. -Rempparahat on nyt virallisesti käytetty. No panic.
Meillä on sentäs betonilattiat ja paskasäiliö keskellä nurmikenttää. Ja sininen vessa pellon laidalla.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Se siitä ressistä sitten

Viime maanantaina koitti sitten vihdoin se päivä, jolloin pumppuauto karahti pihaan jo 6:40 ja miehet valmistautuivat valuhommiin. Minnuu niin koivn hirvitti lähtä siinä vaiheessan töihin, kun olisin niin halunut olla jännäämässä mukana, mutta toisaalta, ehkä mie oisin ollut vaan tiellä.. Kotiin palatessani näky oli sitten arempi kuin mitä olin odottanut; Meillä oli lattiat:) Meillä ihan oikiasti oli lattiat, eikä enää yhtään savikuoppaa ja sorapatjaa näkyvillä!
Koska sortumisvaara oli nyt virallisesti ja lopullisesti ohitettu ja nyt päästiin laskemaan kuivumisaikoja, kävi niin kuin oletinkin, eli stressitaso laski huomattavasti. En ole kohta viikkoon enää herännyt yöllä sydämen tykytyksiin ja siihen, että olen kylmähionnut petivaatteet märäksi. En ole valvonut enää tuntikausia aamuyöstä tai tuntenut puristavaa tunnetta sekä pumpun päällä että kurkussa. Paitsi viime yönä, mutta siihen oli toiset syyt..

Sitä vastoin huolta ja murhetta on aiheuttaneet toiset asiat. Yksi on ollut meidän timpuri, joka alkuu oli painonsa arvoinen jokaisen kultahampaansa kera. Hinta-laatu-suhde oli kohillaan. En koskaan vaatinut priimaa enkä sillä hinnalla olettanutkaan saavani sitä. Mutta se oli aikaansaava ja vähensi omalla osallaan miulta stressitaakkaa. Homma toimi. Kunnes alkoi tulla sutta ja savea..
En mie välittänyt onko joku seinä ihan suora, onko kaikki ihan millilleen. Eipä ole tässäkään tuvassa yhtään ainoaa suoraa kulmaa, eikä se ole eloa haitannut. Mutta homma on toiminut.
Ensimmäinen mökellys oli kylppärin lattian eristäminen ja raudoittaminen väärään korkoon. Mulle nyt muutoin olisi se ja sama, että onko se lattian pinta tuossa vai tässä. Mutta jos lattiakaivo jää 2cm valun yläpuolelle, niin se haittaa! Ja jos ylimäärästä kuraa olisi ollut ja aikaa sitten kuivatella 4cm paksumpaa kakkua, niin sekin olisi ollut ihan sama. Mutta kun ei ollut! Ei ollut aikaa kuivatella kuin maksimissaan 10cm kakkua, ja sen mukaan oli laskettu menekkikin. Viikonloppuiltana on vaikeaa saada perille myöskään lisätilausta aamun kuramäärästä, joten vaihtoehdoksi jäi koko lattian purkaminen ja tekeminen uudestaan oikeaan korkoon.
Toinen samanlainen mökellys tapahtui toissapäivänä jolloin saavuin töistä kotiin vain huomatakseni, että hän oli 8n tunnin aikana saanut levitettyä tervapaperit eristämättömälle kylmäbitumoidulle betonilattialle ja sen päälle kasattua kolme lattiavasaa, joista kaksi oli 5cm liian lyhyitä ja joista jokainen oli ruuvattu eri korkoon. Olin sanaton! Nyt mentiin ja räikeästi metsään.
Kysyin, että mitä hittoa ne tervapaperit siellä lattialla oikein tekee? Niillähän piti sitoa villat lattiavasoihin alapinnastaan, mutta betonin ja vasojen väliin jäädä selkeä ilmarako. Olin kolmeen kertaan havainnollistanut sen, mutta joko neuvo ei ollut mennyt perille, tai sitten timpuri oli vain päättänyt tehdä toisin. Sain jälleen kuulla miten mulla ei ollut tähän kokemusta, ja miten koko idea oli hölmö. Sorry vaan, mutta niin se on siinä joskus 50-luvulta saakka ollut, ja hyvin toiminut, joten miksi sitä muuttaisin?
Mainitsin myös ettei uusien valujen päälle saa jättää mitään mikä estää kuivamisen. Kuten nyt ne villapaalit ja rakennuspressut ja laminaatit.. Jälleen, jälleen sain kuulla ettei mulla ole kokemusta, ja ettei naisen paikka ole työmailla. Multa paloi hihat,
On totta, että huolimatta talonrakentajan koulutuksestani, olen timpurina korkeintaan keskinkertainen. Se, missä pesin muut äijät, olivat enempi tasoite-, ja pintatöitä, joita tuskin osaisin enää monen vuoden tauon jälkeen niitäkään. Mutta en mie niin väitäkkään. Koko talo on ollut vain täydellinen esimerkki monen eri vuosikymmenen ongelmarakentamisesta, eikä mulla ole ollut hajua lainkaan miten mikäkin pitäisi tehdä. Olen konsultoinut niin monta eri asiantuntijaa ja tutkinut vaihtoehtoja tarkkaan. Olen tuntenut oloni tyhmäksi ja hölmöksi, monessa suhteessa epäonnistuneeksikin, kun en osannut arvata niinkään montaa yllätystä mitä tässä talossa on vastaan tullut. Niitä en oppinut niiden 500n työmaan aikana mitä ehdin raksa-aikoinani työstämään. Mutta varmaa on se, ettei tämän talon kanssa ole voinut käyttää rakennusnormeja, vaan jokainen rakenne on pitänyt miettiä tarkoin siihen kenies parhaiten sopivaksi. Jokaiselle erikoiselle ratkaisulle on ollut syynsä. Vaikka ne olisi olleet kuinka "hölmöjä" tahansa.
Ylipäätänsä ihminen, joka menee levittämään tervapaperia kylmälle betonipinnalle, ei mielestäni ole oikea henkilö silloin kommentoimaan onko jokin hölmöä vai ei, ja toisekseen; jos palkan maksan minä, niin silloin hän tekee juuri niin kuin minä sanon. Jos sanon että lattian korko on tämä, niin sehän on sitten siinä. Jos sen kanssa tulee myöhemmin ongelmia, se on mun murheeni. Jos mie sanon että tervapaperi tulee lattiavasojen alapintaan sekä yläpintaan, niin se tulee juuri sinne. Ja jos lattia mätänee, niin mie ihan ite sitä itken ja puran.
Nuoruuden aikainen pomoni halusi välttämättä että istutan koivut salaojien tarkistuskaivojen kohdalle. Kerroin ettei se mielestäni ole järkevää, mutta hän piti päänsä. Mie istutin ne sinne, nostin palkkani enkä jäänyt murehtimaan kuinka hän toimisi asian suhteen kymmenen vuoden kuluttua. Samainen pomo halusi mun rakentavan hälle kertakäyttöisen saunan. Sellaisen joka menee tarkastuksesta läpi, mutta jonka voi heti purkaa.  En edes kyseenalaistanut, vaan niin mie sit tein.
Mietin kyllä, että mistä hänkin oli rakennusinssin paperinsa saanut, mutta en ollut niin tyhmä että olisin kysynyt sitä ääneen, -häneltä itseltään!!

Maksoin timpurin ulos. Kuuntelin 8n vuoden ajan sitä sovinnistista paskaa, ettei nainen voi työskennellä raksalla. En todellakaan aikonut kuunnella sitä omassa kotonani.

Seuraavana päivänä purin lattian, hain isäukkoni, ja hänen kanssaan tehtiin uusi runko, joista suurin osa oli passissa, vaikkei niitä ole vielä edes korkoonsa kiilattukkaan. Toivon, että saan tänään viimeisteltyä sen.


Sitten asiasta kukkaruukkuun. Se toinen asia joka minnuu on ressannut vaikka valut onkin tehty, on oma terveyteni. Jälleen ja taas. Sairastuin tosissaan kohta 3vkoa sitten salaojitusta loppuun tehdessäni, ja sillä tiellä olen edelleen. Avaavat lääkkeet ja keuhkokortisonit on otettu uudelleen käyttöön. Olo jatkuu voimattomana, paino jatkaa tippumistaan. Uutena oireena nyt pahoinvointi. Siis samanlainen kuin raskaana ollessa. Paitsi etten ole raskaana.
Kävin siis työterveyslääkärissä, joskin en saanut aikaa tutulle venäläisherralle joka miut viimeksi keuhkokuviin laittoi. Kerroin tämänkertaiselle tädille, että kesästä saakka olo on ollut puolikuntoinen, voimaton. Lihakset maitohapoilla kaiken aikaa. Keuhko-oireet läsnä, migreeniä ja jatkuvaa huimausta. Pyörryttää ja oksettaa. Rinnassa vihloo ja paino sen kuin tippuu tippumistaan.
En päässyt keuhkokuviin. Mutta sain muutoin hyvin erikoisen ohjeistuksen, se meni kutakuinkin näin;

Lääkäri: "Onko sulla liikuntaharrasteita?"
Mie: "On mulla muutama."
Lääkäri: "Lopeta ne sitten."
Mie: "Mut enhän mie oon ees ehtinyt niissä käymään ainakaan kuuteen viikkoon!"
Lääkäri: "Ai, no sit.. Alota ne uudestaan!"
Mie: "Jaa..?"
Lääkäri: "Ja syö, sun pitää lihota."
Mie: "Mut mähän syön!"
Lääkäri: "No ota sit vähän vitamiineja. Lepää ja liiku. Mitä ikinä teetkin, tee se nyt toisin."

Olen sanaton. Taas. Siitä alkaa näemmä tulla tapa.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Voihan lattiavalu sanon minä!

En jaksa olla hämmästymättä, kuinka talonrakentajan koulutuksella ja 4n vuoden vesivahinkojen korjaushistorialla tämä talo on onnistunut kerta toisensa jälkeen yllättämään minut.
Minut on koulutettu tunnistamaan kosteusvauriot ja rakenteelliset virheet. Minut on koulutetu jumankauta rakentamaan taloja!  Ja silti, joka jumalan kerta kun tuossa torpassa paljastuu taas joku mukava ylläripylläri, mie en osaa kuin vajota kyykkyyn, peittää kasvot käsiini ja ulvoa, että mitä hittoa sitä nyt pitää tehdä??
Toisaalta, jossain vaiheessa sitä vain turtuu heikoinkin, tai ainakin tätä uskottelen itselleni. Sillä silläkin hetkellä kun mies tuli näyttämään sitäkin ihmettä, miten olohuone on rakennettu taloon jälkikäteen, ja lattiavalu valettu 30cm keittiön lattiavalua korkeammalle, ilman eristeitä ja hiekkapohjalla jättäen vanhat ulkoverhouslaudat sekä valun sisään, että myös märkään maahan. Tämän lisäksi tuo neljän sentin kaistale josta märkä hiekka vain valui keittiön puolelle oli täysin eristämätön ja katkaisematon sekin. Vielä parisen viikkoa sitten oisin kai itkenyt, mutta sillä haavaa kykenin vain toteamaan, että kuules kulta, meidän kylppäri on tyhjän päällä ja maata kaivaessa sokkelin sijaan käsi tavoitti juuri patolevyn. Että jos meillä on olohuone vesihiekan päälle rakennettu ja siitä on suora koskiväylä keittiöön, niin I DONT CARE! Meillä on jumalauta viidesosa talosta konkreettisesti tyhjän päällä!
Tällainen oli kylppärin peränurkan näkymä kaivuutöiden jälkeen. Sama juttu pitkällä seinällä...






Olen laskenut päiviä siitä että koska myö tähän sotkuun oikeen päädyttiinkin, ja lasken sitä, paljonko on aikaa jäljellä. Tunnen itseni avuttomaksi ja kykenemättömäksi. Ennen kaikkea kun yrittää selvitellä kuinka mikäkin juttu korjataan toimivaksi. Juurikin siis kunnioittaen vanhoja menetelmiä, ettei vanhasta talosta, jonka toiminta on perustunut siihen jokaisen pinnan hengittävyyteen, lähettäisi nyt lyömään liian tiiviiksi. Joka kerta kun kuvittelen keksineeni jotain jolla muokkaan vanhan toimivaksi, ja menen rakennuspalstoilta etsimään vastausta vain yhteen mietityttämään jääneeseen yksityiskohtaan, niin yllättäen koko käsitykseni toimivasta ratkaisusta romuttuukin, ja lopulta se yksityiskohta menettää merkityksen kokonaan, kun tilalla onkin kymmenen uutta kysymystä.
Olen muuttanut suunnitelmia monen monta kertaa, ja aina joku on huutamassa kuinka tämä tehdään paremmin.
Jos nyt olohuoneen lattian (joka siis oli talon ehjin lattia) vain koolaan uudestaan. Ja lasivillat korvaan kivivillalla, jotka niputtaisin lattiavasoihin tervapaperilla siten, että eristeen ja lattian väliin jää noin 4cm tuulettuva väli. Antakoon ilman siellä liikkua jos on liikkuakseen, lattian pinnassa olisi kuitenkin tuo kivivilla, ja sehän riittää lämmittämään sen minkä lämmittää? Lastulevy ja pinnaksi laminaatti. Ja betonivalussa on vanha pikipinta jonka käsittelemättömät alueet kylmäbitumoidaan. Vanhassa mallissa sen päälle oli asennettu vieläpä huopakaistat, jotka olivat onnistuneet tiivistämään veden sen ja pikibetonipinnan väliin lammikoksi. Oma ratkaisuni tähän oli juurikin tuo tuuletusrako. Tuttavani vain totesi sitten, että mihinkäs se sitten tiivistyy se kosteus? Villoihin? Eihän laminaatti hengitä.
Mutta eipä hengittänyt muovimattokaan joka oli vanhan lautalattian päällä. Ja silloin maan pinta oli lattiavalua korkeammalla, eikä salaojia ollut. Eikö se kastuminen nyt ole estetty kun maata on muokattu ja salaojat tehty? Eikö se betonista huokuva kosteus nyt kun se pääsee ensin kuivamaan, ole kuitenkin sen verran vähäistä? Ja kivivillahan sitoo sitä itseensä ja luovuttaa sitä poies kuivuttuaan? Vai kuinka? Vai pitäisikö siihen sitten kuitenkin laittaa jotain taas estämään se betonista nouseva kosteus, voisiko se olla niin mittavaa?
Ei, ei se voi olla samanlaista enää, Nythän on jukolauta kyseessä talo joka toimi koskena 75 vuotta!

Olen väsynyt ja kipeä, tällä haavaa nimenomaan kipeä. Maanantaina salaojituksen loppuunvienti oli miulle liikaan. Tai ei ehkä se, vaan se, että tein sen toppi päällä kun ensin valuin hikeä. Illalla tosissaan havahduin siihen, että syyskuussa se ulkolämpötila ei hiestä huolimatta ole ihanteellinen hihattomuudelle. Tervetuloa siis lenssut ja muut kurkkukivut ja lihaskivut ja mitä näitä nyt on.. Nyt poden huonoa omaatuntoa siitä etten eilen tehnyt työmaalla mitään vaikka vietän viimeisiä kesälomapäiviä ja nyt olisi nimenomaan se mahdollisuus saada paljon aikaan kun työt odottaa.

Mutta koska paino on jatkanut tippumistaan ja kaikki farkut roikkuu jalassa ja iltasin ottaa pumpusta, niin pitänen tämänkin päivän nyt vapaata.  Taidan vain painua kauppaan hakemaan lapsille ne uudet sukkahousut viime vuotisten pieneksi jääneiden tilalle. Ja keskityn ehkä keittiön pöydän ääressä suunnitteluun. Hyvä siitä tulee. On tultava. Lattioista on paljastunut hymyileviä kasvoja, joten haluan ne varta vasten tulkita enteeksi. Kyllä tuosta vielä terve ja hyvä talo saadaan:)
Hymyilevät nassut sienilattian alta.
Hymyilevät kasvot sortuneesta lattiasta.


maanantai 14. syyskuuta 2015

Suomen lemmikkihaisunäädät ry

Huvittavaa, miten anonymiteettini tässäkin blogissa varisee varisemistaan, että loppujen lopuksi ei olisi sen suurempi juttu julkaista ihan sensuroimatontakin nassukuvaa, mutta näillä eväillä mennään vielä toistaiseksi;)

Skunkprojektini otti ihan uuden askeleen  toissapäivänä, kun pieni mutta sitäkin sitkeämpi skunkkiryhmä päätti pistää pisteen jatkuvalle väärinymmärrysten tulvalle, joka tuntui aika ajoin murtavan sekä omistajien, että lemmikkiensäkin oikeutta. Ehkä tämän ison kivenmurikan vierinnälle antoi lopullisen tönäisyn miun saama kieltävä päätös Suomen Riistakeskukselta, joka jätätytti suloisen Wandan Britteihin vedoten mm. hajurauhasten poiston laittomuuteen. Kyseessähän olisi ollut hajurauhasensa omistava yksilö, jolta ei olisi kummassakaan maassa niitä poistettu, koska laki on yhtäläinen myös UK:ssa. Riistakeskus kuitenkin vetosi siihen, ettei voi tietää, josko kuitenkin poistatan ne salaa. Samalla periaatteellahan en varmaan olisi saanut aikoinani ostaa yorkkianikaan, olisinhan voinut salaa typistyttää sen hännän, mikä tosissaan oli lajille tyypillinen toimenpide, kunnes se luojan kiitos kiellettiin.
Josko Wanda siis oli miun skunkkimaailmani ensirakkaus, jonka osittain spekuloinnin vuoksi menetin, niin seurasi siitä silti ehkä jotain tärkempääkin; nimittäin Suomen lemmikkihaisunäädät ry.

Emme ehkä pelastaneet maailmaa, mutta loimme vaietulle ja niin väärinymmäretylle ryhmälle tukea ja turvaa. Miulla on siksi suoranainen ilo ja kunnia istua tuoreen liiton hallituksessa ja sihteerin paikalla, ja olla konkreettisesti läsnä edistämässä tätä asiaa:)

Teimme juuri skunkkihistoriaa, ja siitä tuli kuule pirun hyvä fiilis! Hyvä me!

P.S. Wanda ehkä jäi Britteihin byrokraattisten ounastelujen vuoksi, mutta skunkkiryhmää kerätessä, paljastui suomesta yksi vaiettu ja salattu pentue, josta meille muuttaa vuoden lopulla pikku-Wilma :)